Raskaus saa(ttaa) olla sairaus.

Mä en paljon tästä raskausaiheesta oo postaillu, mutta jos nyt yhden kerran. Mutta varoitus, luvassa ei oo mitään onnellista hehkutusta. Vastapainoks lupaan postata tulevaisuudessa myös ihanista vauvanvaatteista ja vaikka sairaalakassin sisällöstä, niin universumi pysyy tasapainossa.

En tykkää olla raskaana, enkä tykkää puhua siitä. En tykkää pukeutua raskausvaatteisiin, enkä tykkää siitä että koko ajan on huono olla ja mitä kummallisimmat oireet seuraa toisiaan, pahoinvoinnista unettomuuden kautta erilaisiin kipuihin. En nauti siitä että joku potkii mua kipeesti sisältäpäin, ja että pitää odottaa 40 viikkoa jotain äärimmäisen kivuliasta tapahtumaa.

En tykkää siitä, että joudun taapertamaan kaupungilla, ja ihmiset huomaa vaan mun mahan. En tykkää siitä, että tuttuja tavatessa multa kysytään vaan, että koskas on laskettu aika ja miten oon voinu, ihan kun elämässä ei olis enää mitään muuta. Yleisesti ottaen musta ei oo kiva keskittyä koko ajan mun elämän negatiivisimpaan asiaan, eli raskaanaoloon. Mä jaan vauvaforumeilla mun raskaanaolemiseen liittyvät valitukset, sellasten kanssa jotka on samassa jamassa ja joita kiinnostaa.

Virkistävin kohtaaminen tän kolmannen raskauden aikana tapahtui, kun satuttiin yhden tutun kanssa samaan kassajonoon, ja ainut kysymys mulle oli, että miten mä oikein laitan ton parsan, jota siis juuri tungin muovikassiin. Kiitos! Jos multa kysyy, miten voin, niin haluaisin vastata, että tosi huonosti, mutta raskaus nyt vaan on ihmisen elämän hirveintä aikaa, että onneks tää loppuu joskus. Mutta se on vähän nou nou, kaikki ei kestä sitä.

Mutta lapsistani mä tykkään ja oon ne jopa ihan ite halunnu tehdä, ja raskaanaolon inhottavuushan ei millään tavalla oo sen tulevan vauvan vika. Vauvaa voi rakastaa, jo raskausaikana, vaikka raskaanaoloa vihaa. Raskaanaolemisesta ei siis mun mielestä tartte tykätä, vaikka vauva olis suunniteltu, vaikka sitä olis halunnu ja yrittäny kuinka kauan, ja vaikka sitä rakastais yli kaiken. Eikä siitä tartte tykätä senkään takia, että jotkut kärsii lapsettomuudesta, tai kokee kauheita asioita, kuten lapsen kuoleman. Kun nää asiat ei vaan liity toisiinsa. Kiitollisuus on sitten toinen asia, josta vois kirjottaa vaikka muutaman kirjan, mutta lyhyesti sanottuna kiitollisuuden tunteminen toki auttaa monissa vaikeissa tilanteissa.

Tällä hetkellä mä oon lukittautunu kotiin, ja kieltäydyn käymästä missään muualla kun neuvolassa. Syynä on tietenkin pääasiassa erittäin huono fyysinen vointi. Mutta se on ollu myös tosi virkistävää, kun ei tartte vastailla kenenkään kysymyksiin siitä, koska se nyt oikein syntyy, tai kuunnella arvioita mahan koosta tai siitä, että varmasti tulee olemaan aika rankkaa kolmen lapsen kanssa. Mua ei nyt kiinnosta mikään muu, kun katella Greyn anatomian kaikki tuotantokaudet ja syödä herkkuja. Palaan sitten sosiaaliseen elämään, kun saan tehä sen yksikössä.

Onko muita, jotka inhoo olla raskaana?